eilen keskustelu äidin kanssa, puhuttiin pojasta, joulukuun pojasta
se luuli että me ollaan vielä jotain, että me nähdään, että me.. ollaan?
mutta kun ei me olla enkä mä tohtinut heti valehdella
koetin vain vastailla ympäripyöreästi siihen asti kunnes
itken itken itken
kyyneleet vaan valui mun poskella ja näin sen pettymyksen äidin kasvoilla
sen tyhmä tytär on aina yksin, loppuelämänsä yksin
mutta kun mä oon vaan niin pieni sisältä ja iso ulkoa enkä tajua
en laihdu ja söin tänäänkin varmaan 13 pullaa
miksi mä väitän että mä oon terve kun mä en todellakaan ole
tai mä yritän ja fyysisesti olen mutta henkisesti
en
en
en
en
