hän on täällä taas

Minä taas täällä ja ahdistaa. Ahdistaa ahdistaa ja tekisi mieli viiltää. Syvältä. Monesti. Hajota palasiksi. Kaksi viikkoa ilman valvovaa silmää niin ehkä uskaltaisinkin. Helpottaisi.

liian iso liian pieni

Minä liian iso mekko liian pieni, ei, mekko oli sopiva mutta minä siihen liian iso. Ei se mennyt kiinni, ei vaan mahtunut. Hävetti, hävetti ihan helvetisti. Tunsin kun tursusin ja pursusin yli joka puolelta. Ihan joka. Vitutti. Ahdisti. Ahdistaa.

Oon taas alkanut ahmia ja oksentaa. Hieno homma, olinhan mä melkein vuoden kuivilla. Pelottaa milloin joku huomaa. Rahat loppuu. Aamulla sali illalla lenkki. Nivelet ei kestä enkä mä laihdu ollenkaan, lihon vaan. Haluaisin syyttää e-pillereitä mutta en vaan pysty. Ei ne oo syynä mihinkään. Minä itse olen.

Vanhojentanssit

Sinne mun on pakko pienentyä. Ehkä koetan sitä ensin terveellisin keinoin, ja koetankin. Mun mekko ei tule olemaan iso, se tulee olemaan kauniisti lasketuva, ei alushametta. Silloin tarvitsee olla laiha. Todella laiha. Vieläkö ehtii?

kai jotain vielä uskalletaan

Askel 

toinen

KOLMAS

sattuu rintaan ihan sama pakko on pakko ja paras motivaatio

koska silloin ei vaan voi jättää yhtään askelta ottamatta

kirjoitan paperille jaksoin lenkin ongelmitta, ensi kerralla lisään intervalleja ja pidennän alkua ja loppua

Oikeasti olin kuolla

Nestehukkaan ja ärsytykseen siitä että mun ympärillä oli miljoona ihmistä viinilasit kädessä onnellisena nauraen niiden ystävien kanssa ja ne kaikki katsoi mua säälivästi

Yksi hymyili ja näytti peukkua

Toinen viskipullo kädessä toi tyttö on juossut varmaan maratoonin kun se on niin punainen mut vielä jaksaa

Sori en ollut juossut vielä paljoa paskaakaan mut ton jälkeen juoksin niin kauan etten saanut enää happea

Alkoi pelottaa kun sattui niin kovaa joku työnsi puukon mun kylkiluiden välistä

Tänään söin liikaa.

ääriviivat vartalonsa piirtää kuvan seinään valkeaan

Mietin juuri ja tulin tulokseen ettei mua ahdista paino. Mua ahdistaa peili ja mua ahdistaa ruoka. Tänään oon syönyt aamupuuroa proteiinijauheella about 250kcal, täytetyn leivän 450kcal ja perunasalaattia tehdessä ihan vähän sitä perunaa ~100kcal sanoisin yläkanttiin. Kohta syön kaksi kananmunaa 160kcal ja niiden kanssa raejuustoa 140kcal, eli koko päivän saldo on tällöin 1100kcal. Tuon leivän kaupungilla olisi voinut jättää syömättä koska se on ihan liikaa lihava.

Tuntuu vaan niin turvalliselta tuudittautua jälleen näihin kuviin, mietteisiin ja ajatuksiin. Tähän oloon ja autuuteen, kontrolliin. Rakkauteen, tuttuun ja turvalliseen. Salattuun. Omaan, ihan omaan.

en tahtois nähdä sitä päivää

Miten montaa asiaa voikaan olla ikävä? Sitä tunnetta kun onnistuu, sitä tunnetta kun sanoo ei, sitä kun jaksaakin enemmän. Poikaystävää voi olla ikävä ja nyt onkin. Ikävä sitä aikaa kun kaiken sai keskittää laihduttamiseen ja muun sai unohtaa. Sitä, että nivelet vielä toimi eikä jokainen askel sattunut. Pitkiä kynsiä, valkeita hampaita, hyväkuntoista ihoa voi olla ikävä.

Mutta millä niillä sitten loppujen lopuksi on merkitystä ja mitä helvettiä on ikävä? Se on piru. Tänään mä menen juoksemaan ja syön salaattia tai keitettyjä wokkivihanneksia, äsken söin puuroa ja juon parhaillani jo kylmennyttä aamukahvia. Menen kaverin kanssa kahville mutta sen iänikuisen cafe mochan tilalle otan teetä koska se on halvempaa kevyempää ja mua ärsyttää miten oon lihonut ja jos mun poikaystävä ei yhtäkkiä pidäkkään musta kun en enää treenaa salilla vielä 3 viikkoa taukoa tai mitään muutakaan. Syön vaan.

Ja se itse syö niin vähän ja liikkuu niin paljon ja on silti niin vahva ja niin.... Vahva. Miksen mä ole. Miksen.

"Ikävä<3" riitti siihen että mun poskilla valuu kyynel. Toinen. Ja toistaminen aiheutti saman. Kyynel. Toinen. Nyt.

I can see it in your eyes, it does not come as a surprise

Minä täällä taas, hei. Poissa hoidon piiristä, poissa valvovista silmistä, laihtumisen ja kunnon kohottamisen pakon alla ahdistunut eikä yhtään, ei yhtään parantunut vaikka niin papereissa onkin. Tai no, lukee että f 41.2 sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila (korjaantunut). Ei mitään viitteitä syömishäiriöstä vaikka ne oli mun major problem, ehkä niitä ei ole korjattu niin ei ole laitettu positiiviseen paperiin.

Miten helppo oli valehdella
niin helppo sanoa vaan että joo kyllä mä oon nyt niin viisas et tuun heti hakee itse apua jos tarviin
eiks tänne pitäny tulla kakskymppiseksi asti
ihan oikeasti taisin nauraa paskaisinta naurua pääni sisällä

Ja äsken keräsin itseni oksentamasta verta
suklaakakkua
verta

sensellainen kaikenlainen erilainen pohjimmiltaan edelleen samanlainen onko minkäänlainen sittenkään paras mahdollinen

eilen keskustelu äidin kanssa, puhuttiin pojasta, joulukuun pojasta
se luuli että me ollaan vielä jotain, että me nähdään, että me.. ollaan?
mutta kun ei me olla enkä mä tohtinut heti valehdella
koetin vain vastailla ympäripyöreästi siihen asti kunnes
itken itken itken
kyyneleet vaan valui mun poskella ja näin sen pettymyksen äidin kasvoilla
sen tyhmä tytär on aina yksin, loppuelämänsä yksin
mutta kun mä oon vaan niin pieni sisältä ja iso ulkoa enkä tajua
en laihdu ja söin tänäänkin varmaan 13 pullaa
miksi mä väitän että mä oon terve kun mä en todellakaan ole
tai mä yritän ja fyysisesti olen mutta henkisesti
en
en
en
en

balance, balance everything

Normaalisti en laittaisi tuon muotoista kuvaa, en pidä pystykuvista, en tykkää ottaa niitä, en katsoa niitä. Mutta tämä on poikkeus - tätä tykkään katsoa. Tuo vartalo on mun nykyinen unelma, lihaksikas. Sellaiseksi mä pyrin, sellaiseksi mä haluan, siihen mulla riittää jaksaminen ja motivaatio on tällä hetkellä korkea.

Oon syönyt tosiaan ehkä viikon ajan normaalisti, suositusten mukaan (ainakin lähes!) ja mikä oudointa, toteuttanut lautasmallia aina pääruokaa syödessä. Olo on virkeä, elinvoimainen, haluan salille ja viihdyn siellä. Mulla on kolmijakoinen treeniohjelma ja rakastan sitä tunnetta, kun oon treenin jälkeen ihan lopussa, kaikkeni antanut. Rakastan sitä, että mä tiedän, että tulokset ei tuu hetkessä, mutta sitten kun ne tulee, ne todella näkyy. En tiedä miksi mua torstaina ahdisti noin paljon, ehkä se oli se poika ja vähä uni. Nyt mua ei ahdista, ei tippaakaan. Ei ajatella sitä eikä mitään muutakaan, odotan vaan innolla huomista päivää ja sitä, että saan herätä aamulla treenaamaan. Odotan sitä, että saan rahaa ja voin ostaa kunnon palkkaria, se minttusuklaa maistuu niin hyvälle. Odotan sitä, että mun elämä pysyy tässä tasapainossa.

Musta tuntuu hyvälle, on oikeasti tuntunut hyvälle jo kauan. Ainakin viikon. En tahdo näännyttää itseäni, tahdon mielummin olla.. Terveen näköinen? Lihaksikas? Thinspo vaihtukoon fitspoon ja liian pieni syöminen oikealla tavalla koostettuihin annoksiin ja sitä kautta oikeasti tuloksiin liikunnan rinnalla. Jes.

tragikoomista

it's been a while since i last visited this blog - my own blog. my mind has been such a mess lately and so much has happened - and on the other hand, nothing has changed. i got my gym card last friday and since then i've been going to the gym every day. leg day, aerobic day, core day, whatever-day.. calories-away-day. i came home from a bar around 10 minutes ago and i'm trying not to cry. i just don't get it - why do i feel like this? at school i was about to start crying at least three times today and during one lesson the tears just came out of my eyes and i couldn't help but hope it to stop. 

at the bar, when i was dancing, i saw him. and for the 2 hours i stayed there, i looked at him. but he didn't look at me, he has moved on. i try to make myself tobelieve i'm ok with that we're not even friends anymore, but i just.. i am not ok with it. i kind of miss him. a lot. and at the bar, when i was not thinking of him, i was thinking of how fat my legs look. i coudn't enjoy the music, i couldn't enjoy anything. i just can't stand all this, not if i'm sober. 

tomorrow i won't be. now i'm feeling like killing myself but maybe i'll just change into my pajamas and go to sleep and wake up happily in the morning and go to the gym to burn some fat to feel good someday. 

by the way, at least one thing is ok rn - i'm eating normally. shitloads of normal, healthy food is called normal eating. it's weird.

i would not believe my eyes

mä en olis koskaan uskonut kirjoittavani näin

en olis koskaan uskonut sanovani näin

tänään mulla on hyvä olla, mulla on hyvä mieli

mä olen iloinen, todella, todella iloinen

ja mä olen tästä niin ylpeä, edes nämä pari minuuttia kuin tätä kestää

tänään mä rakastan kaikkea, tänään mä olen päässyt yli siitä pojasta

tänään mä en enää mieti sitä

nyt jo tunnen miten se kaikki lähtee pois pois pois pois

mutta ehkä kun mä luen tän myöhemmin mä muistan sen että se tunne on olemassa

että se voi olla olemassa myös mulle

ehkä se pelastaa mut joskus vielä suurilta asioilta

vaikka jo nyt mä voisin itkeä

nervous

kirjoitin eilen niin väärin, myös yhdeksän saa suun reunat kohti lattiaa, en olisi uskonut 

luulin että se riittäisi kertomaan että olen riittävän ok mutta ei

eikä asiaa auta kroisantti ja kahvi, ei alkuunkaan

yksi paperi jossa ympyröitynä kymmenen ja täydet pisteet ei lohduta ollenkaan, ei ollenkaan

mutta kun kivun siirtää mielestä ja rinnasta nilkkaan ja katsoo valuvaa punaista muuttuu kaikki yhtäkkiä hyväksi

rintaa ei enää paina vaan kaikki kipu on nilkassa, kaikki, kaikki

eikä sekään kestä kuin hetken ja sitten kaikki on hyvin

hyvin siihen saakka kun saan seuraavan minuutta määrittävän paperin ja voin viiltää auki toisenkin

viiltää kauniin punaisen nilkkarenkaan 

akillesjänteen kohdalle sattuu eniten

laulu petetyille

kuinka olisin voinut tietää, miten olisin voinut aavistaa että maailma voi romahtaa kun sitä vähiten odottaa, kaikki päättyi yllättäin kun ostarilla sinut näin

tekisi mieli miettiä että miksen ole laihtunut vuodessa paljoa ollenkaan, miksi edes yritän laihduttaa kun en yritä

tai yritän mutten.. onnistu? tällä viikolla on palautuspäivä, tällä viikolla määritetään ihmisarvo, minun arvo

minun arvo on jotain väliltä neljästä kymmeneen, mitä lähempänä kymmentä sen parempi, mitä useammin kymmenen, sen parempi

mutta jos se yltää kymmeneen kertaakaan, olen iloinen, otettu, hyvällä mielellä

kahdeksikosta suuni reunat lähtevät jyrkkään laskuun, steep steep steep

muutaman repliikin keskustelu sai minut hetkeksi onnelliseksi, mutta sen jälkeen painuin taas peiton alle itkemään

niin kuin mä aina teen kun mua sattuu

mä en uskalla mennä parvekkeelle kun saan paniikkikohtauksen, vaikka se auttaisi, auttaisi niin

pitäisi mennä kämppiksen huoneen läpi enkä kehtaa koska se on paniikkikohtaus, se on.. noloa?

outoa erilaista kummallista niin vierasta niille mutta mulle niin tuttua

mä oon varma että mun kaverilla on syömishäiriö

mieleni maisemassa ainoat maamerkit ovat jättämäni syvät arvet, juoksen ja koetan suunnata kotiin mutta kuljen ristiin, eksynyt

but the flowers in the graveyard are all gone i don't belong here 

there's no right to heal the wrong

mä oon niin hajalla yksin riekaleina en kestä mun pitäisi hymyillä mutta mitä sekään merkitsee

ei mitään merkitse se on vaan ilme se on vaan paha ilme ei kun onko se hyvä on se

hyvä ilme pahoilla kasvoilla oon tehnyt miljoona asiaa väärin ahdistaa

kylmiä väreitä, raajat puutuu, itkettää, kasvoissa ei ole tuntoa, pulssi on ainakin tuplat normaalista

tahdon avun tähän muttei ne tahdo auttaa mua ne vaan sanoo että mä jään koukkuun

tottakai niihin kasvaa toleranssi mutta voitteko auttaa voitteko voitteko voitteko

mä voin vaikka rukoilla

living on a razor's edge, balancing on a ledge

rakastan sitä miten mä valehtelen itselleni, miten mä väitän kaikkea

väitän miten mä en muista, miten mä en rakasta, miten en välitä

miten ei kiinnosta, miten kaikki on niin hyvin, miten kaikki on niin kaikkea

miten mikään ei koskaan satuta ja miten kaikki on aina vaan niin aurinkoista

miten mun iho olisikaan niin ehjä ja miten mun sydän ei ole kivinen

jos tunnistat itsessäs nämä oireet olet varmasti tunnepeluri

ja ne kaikki täsmäsi minuun, rakastan sitä miten joku määrittelee mua joksikin

en olekaan enää tunnevammainen miesten takia, olen kusipää itseni takia

kusipää eikä tunnevammainen, miten joku tietääkin paremmin

ketään ei kiinnosta ja minusta se on vaan hyvä, se on vaan niin hyvä

mutta miksi jokainen asia tässä kaupungissa muistuttaa minua siitä

muistuttaa minua sinusta, en pääse irti siitä ajatuksesta että olen se paha

tekisi niin paljon mieli pyytää vain anteeksi mutten mä uskalla, jos sua ei kiinnosta

jos et tahdo kuulla sitä, kun et tahdo kuulla sitä, kun sulla on jo se joku toinen

edelleen mä herään joka yö siihen että mä nään unta susta

se on aina se sama uni ja se päättyy aina yhtä pahasti, surullisesti

joka ikinen yö mä herään siihen että haukon henkeä kyyneleet poskilla

mutta et sä sitä tahdo kuulla enkä mä välttämättä sitä tahdo kertoa

silti mietin päivittäin sitä, kuinka reagoisin, jos näkisin sut kaupungilla

toivoisin että saisin juosta ja halata ja tätä miettiessä kyyneleet nousee silmiin

nytkin ne valuu mun poskella, don't make me sad don't make me cry

noin kuului musiikista juuri kun mä kirjoitin ton, tää on niin outoa

mutta toisaalta mä tiedän että jos me tavattaisiin niin me vaan moikattaisiin

jos sitäkään
tänään mä söin liikaa, mä söin kiellettyjä ruokia, mä söin herkkuja, mun olo
mun olo mun olo mun olo tää on jotain ihan kamalaa, en tahdo olla saastainen
mut sitä mä olen, likainen, saastunut, paha, ilkeä, kamala, paha paha paha paha

vad har du gjort av dig, för dig, med dig själv

miten outo vaikutus voikaan olla kuvalla, yhdellä kuvalla, kasvokuvalla? tosi outo. huimaa, pulssi nousee, ahdistaa, naurattaa, ikävä, miljoona tunnetta tai ei yhtään, mutta silti meinaan pyörtyä portaissa. onneksi joku ottaa kopin. alkaa uusi jakso, monta ainetta, monta sellaista joista en pidä, monta sellaista joita pelkään. miten koulua voi pelätä? hyvin.
enkä mä missään vaiheessa olekaan painanut alle kuuttakolmea, en ole vaan osannut käyttää mun vaakaa. kuusikymmentäkolmepilkkukolme. lihava. hommaan lisää töitä ja hommaan salikortin. hommaan elämän. tahdon salille, mun kroppa huutaa liikuntaa. mä tarvitsen sitä.
mun kämppis laihduttaa. en osaa ajatella siitä mitään, mua pelottaa. se ei syö.

viimeisen laulun valmiiksi sain, tummimman soinnun kitarastain

palautuspäivänä paljastuu alisuorittaja, epäonnistuja, huono koulussa

palautuspäivänä minä juoksen kotiin sateessa ja peitän silmät kädellä

silloin minä en hymyile vaan etsin voiman etten koskisi siihen terävään

ehkä en tänään koskekaan, mutta silti minua sattuu, sattuu

luulin että olin edes siedettävä, että olisin kiitettävän arvoinen, edes kerran

olen aina ennenkin ollut, mutta ei, olen huono kirjoittaja, niin siinä lukee

niin siinä lukee kun jaksaa tarpeeksi selvästi lukea rivien välistä

lukee että tein väärin, tein koko esseen väärin, ihan kokonaan

enkä osaa ajatella että se on vaan essee, tuntuu että se on koko elämä

että koko elämä on nyt väärin, koko elämä on ei-minkään verran hyvä

en innolla odota päivää jolloin saadaan takaisin loput kokeet, en odota

päivää ei pelasta enää edes se fakta että palautuspäivänä minä

huomaan painavani vähemmän kuin painaessani viimeksi vähiten

kahteen vuoteen

new tomorrow

mä en tiedä onko se koeviikko ja stressi mikä saa mut voimaan näin. voimaan pahoin. mun päätä särkee, mua oksettaa, joka niveleen koskee ja syönkin päivässä reippaat kolme grammaa särkylääkettä. koko ajan itkettää ja silmissä sumenee vähän väliä. vatsaan koskee ja turvottaa. ärsyttää. väsyttää. paleltaa.

tänään mua on eniten ärsyttänyt se fakta, että elän kokonaan mun vanhempien rahoilla. en mä halua, haluaisin olla edes vähän itsenäisempi. mut eihän kukaan voi olettaa että sä 16-vuotiaana elättäisit itses. ei niin. mutta mä tahtoisin, edes vähän. mun vanhemmilla menee ihan liikaa rahaa mun vuokraan, ruokaan ja kaikkeen muuhun, lääkkeisiin vaikka. en enää uskalla sanoa jos mua vaivaa jokin, nytkin pitäisi käydä sadoissa miljoonissa eri tutkimuksissa koska olen niin luulosairas mutta en vaan pysty. oon liian iso taakka.

varmaan vaikea arvata mihin ajatuksiin näistä päätyy. mutta ei, ei saa ajatella niin. en muuten syö enää eläinperäisiä tuotteita, en mitään. ei läskileivoksia kaupungilla, ei erikoiskahveja kermavaahdolla. ei suklaata, pirtelöä, karkkia, ei mitään pahaa. ainut iloinen asia.

joskus tuntuu etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään

miten alas voi vajota

oikeasti

alas

alas

alas

eilen ensimmäistä kertaa elämässäni kävin kaupassa varta vasten ostamassa ahmittavaa jotta voin taas oksentaa. pussillinen leipää. pussillinen sipsejä. pussillinen pullaa. olenhan mä toki ennenkin tietoisesti kauppareissuilla ostanut ahmittavaa(-oksennettavaa), mutten koskaan oo vaivautunut sen takia erikseen kauppaan. eilen mä tein sen. säälittävä luuseri. ja koko illan vaan söin ja oksensin ja söin ja oksensin ja söin ja puoli kymmeneltä oli pakko lähteä lenkille. silmät punaisena, kasvot turvonneena, ääni käheänä, nenä tukossa. 

kaveri tuli vastaan. sudenlapsi onko sul flunssa? joo vähän. tänään en syö paljoa, en oikeasti syö. lupaan sen.

tai en lupaa, mutta yritän. ja tänään myös opiskelen. ainakin yritän. tänään en ahmi. tänään en viillä, en itke.

hyvästi voi sanoa vain kerran

taas mä teen sen kun mä oon yksin

liikaa ruokaa, liikaa aikaa, yksin

posliinijumala, vaaka, minä

hampaita vihloo en kestä

mutta ainakaan ei ahdista niin paljon

sudenlapsi lähdetkö ulos

en jaksa oon vähän kipee

turhaa, aivan turhaa on sitä kieltää

eilen söin liikaa enkä edes liikkunut juurikaan. koe meni ihan tosi, tosi huonosti. no mut oot tottunu liian hyvään. oot luonnostaan niin viisas et kyl se menee hyvin. toi mua just ärsyttää - että ihmiset pitää mua luonnostaan viisaana. en ole. en edes fiksu. luen ihan hirveästi mun numeroiden eteen, mutta luen piilossa ja vähättelen, jos joku kysyy, paljonko oon lukenut. en vaan pysty myöntämään sitä, miten tärkeää menestyminen on mulle. se määrittää mun ihmisarvoa ihan liikaa. toisaalta vihaan suorittamista, toisaalta se on ainoa mittari siihen, miten paljon arvostan itseäni, mikä mieliala mulla on ja.. niin.

viikonloppu yksin kotona. toisaalta voisin olla syömättä, toisaalta en. toisaalta voisin syödä ehkä.. terveellisesti? en tiedä milloin mulla on palauteaika, toivottavasti pian, tahdon tutustua siihen uuteen psykaan. tahdon laihtua. tahdon parantua. tahdon jotain. en mä tiedä. tahdon pois paniikkihäiriöstä ja masennuksesta. tahdon pois elämästä. tahdonko?

mua ärsyttää kun mun hiukset on taas vaaleat. latvasta. en jaksa.

tämä on sääntö viimeinen

tänään oon syönyt ihan vitusti karkkia. ainakin 200 grammaa; suklaata, salmiakkia, hedelmätoffeeta..... liikaa. en oo ees kunnolla lukenut niihin kokeisiin. muut soittaa ja muut nauraa ja mä ahdistun huoneen nurkassa enkä nuku. viimeyönä nukahdin ehkä puoli kuudelta aamulla. miksä näytät noi väsyneelle? juu anteeks ku mul on vähä tummat silmänaluset joo ei ne nyt... niin tummat oo. sullaha on varmaa luonnostaa aika tummat ku ne on niinku aina? joo niin ne varmaan on.

oikeesti oon vaan väsynyt

ehkä sitten luonnostaan 

luonnostaan väsynyt, outoa

huomisessa kokeessa kuolen

toisaalta en jaksa lukea, toisaalta olisi pakko

menen suihkuun kera terän ja itken ja vuodan pois kaiken pahan ja mustan mun sisältä

ihan kaiken

en näe mitään

sokea

sokea

sokea 

sokea

oksentaisin jos muut ei olisi kotona

ps sinä ano joka kommentoit ruoka-sivulle, olet oikeassa; syön ihan liikaa. enkä mä näin laihdu. saat nähdä, mä laihdun vielä joskus. 

minä en tule koskaan loistamaan

mun pitäisi olla istumassa kahvikupin kanssa kirja kädessä pöydän ääressä ja opiskelemassa. mutta missä mä olen? hautautuneena peiton alle itkusilmin ja odottamassa unta. stressaaminen on kamalaa. koeviikko on kamalaa. kamala on kamalaa. vihaan tätä. tekisi mieli vaan huutaa ja raivota ja itkeä ja toisaalta vaan maata sängyssä ja olla olematta. oon zombi, ihan vitun hirveä zombi. en voi koskaan tulla tän peiton alta pois, mun jalat on liian levinneet ja vatsa liian löysä ja kasvojen iho niin huonossa kunnossa. ruma. 

mulla on ihan järkyttävän paha mieli. ihan järkyttävän paha olla. silti, joka ikinen päivä, mä joudun sulkemaan sen pahan olon mun pieneen huoneeseen. mä en saa näyttää sitä, en saa näyttää, että muhun sattuu.

mun on pakko nousta aamulla lukemaan, aikaisin. en koskaan pääse sitä koetta läpi. en koskaan. mitenkään. vihaan tätä oloa. vihaan näitä iltoja. en jaksa.

taivaan pirstaleet ovat sormeni halkoneet

en ala käymään vaa'alla joka päivä, en ala en ala en ala. en rupea sen orjaksi enää koskaan, en tahdo olla niin kiinni siinä - kaikesta huolimatta varmaan olen sitä ihan pian. numerojumala. lasijumala. mikä vaan. jumala. tänään olen syönyt jo tarpeeksi, melkein 800 kaloria. se on kyllä ihan helkkaristi liikaa, kun tarkemmin ajattelee. hyppytunnilla onneksi jumppasin kotona vähän (voisin tehdä näin useammin, miksen tee?): 100 x-hyppyä, 60 kyykkyä, 40 punnerrusta, 2min lankku, 60 vatsalihasta (30 suoria, 30 bicycle). liian vähän eikä varmasti merkitse mitään, mutta tyhjää parempi - niin koetan ajatella.

oon ollut tänään aivan saatanan aggressiivinen. koulussa teki mieli alkaa huutaa ja mesoa, lyödä, juosta pois, huutaa. kun pääsin tunnilta, aloin itkeä. kotona olin ja olen edelleen ärtynyt - yksikin poikkipuolinen sana niin saat shitloads of huutoa suoraan päin naamaa. niin se on. olen koittanut tehdä paljon, jotta unohtaisin äkäisyyteni. siivosin, kohta alan tekemään koulujuttuja. koeviikko, stressaan ihan liikaa. menetän yöunet ja oon ärtynyt - noidankehä on valmis. ihan vitun hienosti valmis. onneksi tämä koeviikko on rento, voin edes yrittää paastota päivinä, jolloin ei ole koetta.

caught like a fly

olin 30 tuntia syömättä, söin pizzan eilen illalla. siihen loppui se syömättömyys. olin syömättä kuusitoista tuntia, tulin äskettäin kotiin. päätin, että jos painan vihdoinkin alle kuusikymmentä viisi, saan syödä vähän pastaa.

järkytyin. mittasin aina vaan uudelleen ja uudelleen, päivävaatteissa, iltapäiväpaino. 61,4 kiloa. miten tämä voi olla mahdollista? kahdessa kuukaudessa viisi ja puoli kiloa. pois. miinusta. olenko onnistunut jossain? aikana, kun olen pyrkinyt olemaan miettimättä ruokaa. vai johtuuko tuo vaan siitä, että olen syönyt kaksi päivää vähän? en voi sanoa, että kevyesti, koska söin yksin koko pizzan, mutta annoksina vähän. 

tuo numero motivoi minua. motivoi siihen, että helmikuun aikana se toivottavasti putoaa alle kuuteenkymmeneen. vitosella alkavia lukuja en ole nähnyt vuoteen tai kahteen. kolmeen? siitä on liian kauan. kaipaan sitä.

miksi yritinkään joskus väittää, etten tahdo laihtua. tottakai tahdon. ja tänään oli viimeinen käynti idioottipsykalla. saan uuden. se itse ehdotti vaihtoa, tottakai suostuin. tyhmähän olisin, jos en. tämä päivä on hyvä päivä, todella.

lukematon määrä vääriä polkuja

lukematon määrä kyyneleitä eilen illalla. viime yönä. rajuin paniikkikohtaus koskaan, alkoholilla osuutta asiaan. liialla alkoholilla. en muista mistä kohtaus sai alkunsa, mutta en varmasti juo enää vähään aikaan. en varmasti. elämäni pahin krapula, 30 tuntia syömättä. sen jälkeen pizzaa. miksi?

en kehtaa mennä kouluun, liian moni ihminen näki tuon kohtauksen. liian moni ihminen pitää mua varmasti huomiohuorana, liian moni ihminen pitää mua teinipellenä "jonka elämä on niin perseestä nyyh viils". itkin liian kauan liian monen ihmisen nähden liian tyhmiä asioita. en saanut happea.

tänään sain nukkuessa jonkun oudon kouristuskohtauksen. en itse tiedosta sitä vieläkään, mutta muut täällä asunnossa olleet sanoi niin. heräsin niiden nauruun. nauruun. tuntui ihan kuin olisin pyörtynyt. kasvot oli kylmät ja tunnottomat. nukahdin onneksi pian uudelleen. nukuin melkein koko päivän ja olen edelleen väsynyt.

huomiseksi miljoona koulutehtävää. ensi viikolla alkaa koeviikko. en kestä. 

sanat loppuu aikanaan tai ne toistaa itseään

söin silti, miksi lupaan tyhjiä asioita? asioita, joita en kuitenkaan tule koskaan toteuttamaan. olen luvannut miljoonasti lopettaa viiltelyn. olenko lopettanut? en. lopettaa syömisen. olenko? en. lisätä liikuntaa. olenko? en. olla parempi koulussa. olenko? en. olla laihempi. olenko? en. painaa sen ja sen verran joskus. olenko? en.

olenko mitään?

en.

hän tanssii kevein askelin kuin leijaillen

liikaa ruokaa liikaa ruokaa liikaa ruokaa liikaa ruokaa EIKÄ OLLENKAAN LIIKUNTAA, huomenna en syö mitään en mitään, en mitään.
lauantaina onneksi saa nollata saa luvan kanssa nollata
oon ollut koko alkuvuoden juomatta mikä saavutus mutta enää en jaksa
tosi ahdistavat pari päivää, itkuherkkä, itkuherkkä, itkuinen
ei koskaan aikuinen ei koskaan

there was no sun there was only me

puhuin jo liikaa, anteeksi, en tarkoittanut olla vaivaksi en oikeasti

myös anteeksi kun sanon anteeksi liian usein

anteeksi kun pakoilen elämää seinien sisälle ja peittojen alle

anteeksi kun en jaksa nousta hymyillen ja anteeksi kun en toivota hyvää huomenta halaten

anteeksi kun en anna koskettaa, anteeksi

koitan sulkea nyt kaiken mun pääni ulkopuolelle ja vain jaksaa elää

koska miten kauan ihminen jaksaa

miten kauan lapsi jaksaa

miten kauan

miten

vai jaksaako

entä

jos

ei

älä hermostu

aamupalapöytä, ahdistus

heräsin taas kamalan aikaisin mutta koska olen vihainen niin minähän en apua saa

äitiäkään ei kiinnostanut, ei sitten yhtään

"syö nyt sitä keittoos" 

en

"mutta.."

EN SYÖ VIELÄ

YMMÄRRÄTKÖ

"...älä hermostu"

voitko pitää huolen omista asioistasi ystävä, paras ystävä? kämppäkaveri

syö sinä vain pizzaa ja pulla aamupalaksi, voisinpa minäkin hyvällä omallatunnolla

minä söin ruisleivän, ainakin muistaakseni

siitä on jo tunteja, tunteja

niin loppui meidän tarina, kaunis kuin 60-luvun anna karina.

ja pitkästä aikaa niin kovin terveen päivän jälkeen päätin syödä neljä leipää ja mennä sen jälkeen tervehtimään posliinijumalaa. tein tämän viimeksi joululomalla, melkein kuukausi sitten. olen vähentänyt huomattavasti. mun kädet näyttää rumalta ja tuntuu kuin joka paikka olisi saastunut. huomenna en syö mitään kiinteää, sosekeittoa vaan ja smoothieta. käyn lenkillä ja ehkä näen ystäviä illalla. nyt menen nukkumaan.

ai niin, en saanut lääkkeitä. olen liian äkäinen sitten kun rauhoitut joskus niin voit saadakin reseptin minulta ja sitä naista kiinnostaa vain mun vanhemmat, en minä. onneksi en ole ainoa joka siitä ei pidä. ei kai siitä kukaan pidä. saanko vaatia työntekijänvaihtoa, saanhan

piinaa mua kunnes huudan, auta mua kolmiolääke

muroja. munakas. mikrosuklaakakku. toinen. kahvi. muroja. liikaa yhdelle päivälle, liikaa kolmelle päivälle.  huomenna käyn noutamassa reseptit, toivottavasti siis saan ne. saan mitä vaan, mikä parantaisi mun oloa. paniikkikohtuksiin kohtauslääke olisi ihan avosylin vastaanotettavissa, samaten jotkut instant nukuttajat ja loppuelämän pituinen sairasloma. tai ehkä ei sittenkään? 

kaverin kanssa kahvilla ollessa ja tulevaisuudesta höpötellessä ei tuntunut ollenkaan realistiselle. ei mikään, mitä suustani päästin. kuvittelenko oikeasti tulevaisuudeltani jotain tuollaista? että todellako joskus opiskelisin sitä alaa, mikä minua eniten kiinnostaa? todellako pääsisin johonkin arvostettuun yliopistoon ja todellako olisin joskus aikuinen, onnellinen? ihan todellako joskus kävelisin pitkine vaaleine hiuksineni silmälasit päässä kauluspaidassa ja hienon laukun kanssa yliopistolla ja olisin henkisesti hengissä, toisin kuin nyt? ihanko todella? voisinko?

en kai sentään

kuvittele näiden hullujen öiden jatkuvan loputtomiin, kuvittele kaikki naiset joita et oo vielä tavannutkaan

ihan ihan pakko purkaa sydäntä, muuten en saa yöllä nukutuksi sitä vähääkään silmäystä mitä viimeaikoina ja valehdeltua aamulla sen olleen yhdeksäntuntinen, ehkä joku näkee sen valheen mun silmistä ja niiden alta, näkee mun sisältä kaiken

joulukuun alku. juhlat. liian humalainen minä. yksi poika. huutoa. huora? toinen poika. kännihuora?

"lisää mut kaveriksi fbssä" okei

mitä kuuluu missä meet mitä teet liian monta kertaa, olet liian suloinen herra toinen poika

ajattelin jo hetken aikaa olevani sitoutumiskammotta, ehkä syömishäiriön tuoman ahdistuksen hylkäämä, ajattelin, että elän kerrankin, edes hetken

ja ehkä hetken elinkin, uskalsin olla ihminen, uskalsin tuntea ehkä viikon tai kaksi

ja minä, epäsosiaalinenkin, tapasin ihmisen, tapasin herra toisen pojan, tapasin kolmesti

olet ihana, olen niin iloinen niin minäkin, olen ja olin, onnellinen

joku käski kuitenkin lyödä jarrut pohjaan, alkaa valehdella

kaikki tapahtui niin liian äkkiä äiti tässä on mun tyttöystävä ja ahdistaa edelleen, koetan jutella mutta ehkä luulet ettei minua kiinnosta

oikeasti kiinnostaa mutten vaan uskalla, mua ahdistaa

ehkä tässä käy niin kuin joka kerta ennenkin ja päädyn yksin istumaan ja tuijottamaan sairaalan vai sittenkin vain sairaan valkeaa seinää hiukset silmillä 

itkemään hiusten takana ja olemaan olematta

tahtoisin vielä oikeasti tavata mutten ole varma miksi, varmaan todistaakseni etten tahdo olla ilman

mutta entäs kun en tahdo olla myöskään kanssa, onko välimuotoa? turvallista?

ei

jälleen painan pään mustan tyynyn kylmään syleilyyn ja itken vasten sen hyistä olkapäätä

puristan untuvapeittoa ja toivon etten näkisi pahaa unta

että jaksaisin aamulla herätä jos joku sallii minun nukahtaa

lupaisin olla valehtelematta perjantaina

kadut oli meidän, ja minä olin pennitön rahamies

ensi kuussa syön paljon paljon vähemmän, tili nollilla

tänään olen turvonnut palloksi, vatsaan oikeasti koskee

söit liikaa hiilaria ihan totta mutta toimisi ilman viimeistäkin sanaa

syönyt viimeisetkin rahani

miksi miksi miksi miksi miksi

kolme viikkoa sitten viilsin elämäni syvimmän viillon keskelle käsivartta

tai ei keskelle mutta liian, liian näkyville

kirkuvan punaisena se viiva huutaa huomiota edelleen

tukahdutan sen huudot paksujen paitojen alle

viikko sitten viilsin nilkat auki sen suuremmin ajattelematta

voitteko kuvitella sitä tuskaa kun päällä on saappaat, mutta ehkä se on vaan oikein

se on se on se on se on

en jaksa panostaa ulkonäköön enää laisinkaan, oon ruma ja nielen sen koska en voi asialle mitään

ihmissuhdeasioissa oon yhtä solmussa kuin ennenkin, tilanne vaatinee oman tekstin

nyt sukellan sukellan sukellan syvälle ajatuksiin

painun tonneja painavan peiton alle ja upotan kyyneleistä märät kasvot mustaan tyynyyn

kauan katsoin sinua syvälle silmiin, kauan katsoin, katsoin ja ajattelin

minä yritin pärjätä ilman, yritin yksin, mutten minä pysty

minä ja kirjaimet kuulumme yhteen, minä tarvitsen tavan kertoa pääni

en selviä ilman

kaikki on nykyään niin paljon paremmin mutta niin, niin paljon huonommin

kaikki on nykyään niin erilaista kuin edellisessä pinossa kirjaimia

silloin ongelma oli ruoka, nyt ongelma on kaikki muu

paniikkikohtauksia

koulunkäynti ahdistaa enemmän kuin mikään

sitoutumispelko

tai ehkä joku välillä sitäkin enemmän

huonommuuden tunne

pelottaa että epäonnistun kaikessa, elämässä

musta

musta

musta

musta

musta mieli